baumzaehlen - Aarniometsiä & niiden puita

Tämä 950 km ² :n laajuinen puisto koostuu noin 400-500 metrin korkeudella olevasta ylätasangosta ja sitä reunustavista rinteistä, laaksoista ja merenrannoista. Metsiä voidaan kutsua boreaalisiksi sademetsiksi. Vuotuinen sademäärä on 1400–1800 mm, mutta ilmasto on mantereisempi kuin Pohjois-Amerikan ja Euroopan länsirannikoilla. Kuloja ei esiinny juuri lainkaan, ja tuholaiset, taudit ja tuuli ovat merkittävimmät häiriöiden aiheuttajat. ¹

Suojaisissa laaksoissa lähellä merenpinnan tasoa metsät ovat pääosin kauniita lehtimetsiä; niiden vallitsevat puulajit ovat nykyään Acer saccharum (sokerivaahtera) ja Betula alleghaniensis (keltakoivu). Jälkimmäinen ei ole erityisen varjonsietävä mutta säilyttää asemansa kasvamalla nopeasti latvuston aukoissa ² . Kuitenkin vanhojen kuvauksien mukaan Fagus grandifolia (amerikanpyökki) on ennen ollut vallitseva laji ³ ; nykyään nuorta F. grandifoliaa esiintyy paikoittain runsaastikin, mutta Euroopasta peräisin oleva Nova Scotiaan 1900-luvun alussa levinnyt sienitauti Nectria tappaa F. grandifolian ennen kuin se ehtii isoksi puuksi. Puistoon kuuluu 16 km ² :n suuruinen alue Grande Anse -joen laaksossa, missä ei ole koskaan hakattu metsää ⁴ ; muuten laaksoissa on ollut aikaisemmin hakkuita ja jopa viljelyksiä. Metsät eivät ole korkeita: Grande Anse -laaksossa latvukset yltävät 20–27 metriin. Puulajidiversiteetti on suhteellisen matala, ja useimmat lajit helppoja tunnistaa. Liikkuminen on helppoa.

Ylätasanko on em. laaksoihin verrattuna kuin eri maailmasta: tasainen pohjoisboreaalinen metsä- ja suoalue. Vallitsevat puulajit ovat Abies balsamea (palsamipihta) ja Picea glauca (valkokuusi). Ne jäävät noin 10 metrin korkuisiksi. Metsä on hyvin harvaa ja usein soista. Varsinaisia soita on myös paljon; niillä kasvavat Picea mariana (mustakuusi) ja Larix laricina (kanadanlehtikuusi). Laaksojen ylärinteillä Betula papyrifera (paperikoivu) on yleinen. Ylätasanko on hyvin erämainen, eikä ihmisen jälkiä ole näkyvissä. Vaeltaminen ylätasangolla on monin paikoin vaikeata johtuen tiheästä pensaskerroksesta; etenkin soilla pensasmaisena kasvava P. mariana haittaa liikkumista.

Suuri ongelma puistossa on ylisuuri hirvipopulaatio. Aiemmin paikallisesti sukupuuttoon metsästetty hirvi tuotiin alueelle takaisin 1940-luvulla, mutta myös aiemmin alueelta hävitetty susi puuttuu ekosysteemistä yhä. Kun kansallispuiston alueella ei myöskään saa metsästää, on hirvipopulaatio kasvanut jatkuvasti ja oli vuonna 2010 noin 2000 yksilöä. Seurauksena metsien uusiutuminen on vakavasti häiriintynyt, ja monin paikoin nuoret puut puuttuvat täysin.

Lukuun ottamatta tiettyjä tiukemmin suojeltuja alueita (kuten Grande Anse laakso) telttailu on sallittu metsissä, mutta siihen pitää saada puiston vartioiden lupa.

Lähteet:

1 Clayden, S. R., Cameron, R. P. & McCarthy, J. W. (2011): Perhumid Boreal and Hemiboreal Forests of Eastern Canada. Teoksessa DellaSala, D. A. (toim.): Temperate and Boreal Rainforests of the World . Island Press.

2 Woods, K. D. & Whittaker, R. H. (1981): Canopy-Understory Interaction and the Internal Dynamics of Mature Hardwood and Hemlock-Hardwood Forests. Teoksessa West, D. C., Shugart, H. H. & Botkin, D. B. (toim.): Forest Succession. Concepts and Application . Springer.

3 Mosseler, A., Lynds, J. A. & Major, J. E. (2003): Old-Growth Forests of the Acadian Forest Region . Environmental Reviews , Vol. 11 , Suppl. 1, pp. S47-S77.

4 Stewart, B. J. et al. (2003): Selected Nova Scotia old-growth forests: Age, ecology, structure, scoring . The Forestry Chronicle , Vol. 79 , No. 3

Virallinen kotisivu:

http://www.pc.gc.ca/eng/pn-np/ns/cbreton/index.aspx